Olen kokenut Kulttuuritalolla niin Lauri Tähkä & Elonkerjuun iltamat, Emma-gaalat kuin Antti Tuiskun bileillan. Viime lauantaina Kulttuuritalolla sai kokea jotain, mitä siellä ei ole aiemmin nähty: rap-artistin konsertin. Elastisen Voimavirtaa Tour saapui tuolloin Helsinkiin, artistin kotikaupunkiin. Nämä kaksi seikkaa vaikuttivat konsertin luonteeseen. Elan olemuksesta ja spiikeistä kävi selkeästi ilmi, miten paljon hänelle merkitsi päästä esiintymään kiertueellaan kotikaupungissaan ja juuri istumakonserteistaan tunnetuksi tulleella Kultsalla, kuten paikkaa tuttavallisemmin kutsutaan.

Konsertti sisälsi mahtipontisen lavarakennelman sekä jäähallikeikoiltakin tutuksi tulleet vaatteidenvaihdot. Siellä kuultiin pääsääntöisesti kappaleita viimeiseltä levyltä sekä Elastinen Feat. että Vain Elämää -ohjelmista, mutta oppipa yleisö laulamaan E-teen-päin. Konsertti oli rakennettu niin, että herkkien kappaleiden jälkeen sykkeen tasoa nostettiin niin tiuhaksi kuin mahdollista. Väliajan jälkeen tämä tehtiin uudestaan. Elastinen muisteli muutamaan kertaan omaa 17-vuotista keikkataivaltaan. Itse olen saanut kokea räpin uranuurtajan taituruutta niin keikoilla kävijänä kuin ammatillisissa merkeissä – alun Fintelligensin keikoista Elastinen Feat. Liveen ja Jääkiekon MM-kisojen 2003 avajaisissa sekä Vauhtiajoilla 2015.

Mr. Hymy onnistuu puhutella samalla kertaa kaikkia ikäryhmiä, ottaa haltuunsa koko yleisön – niin uudet kuin kauemmin jo häntä seuranneet – ja viedä koko kööri tunnelmasta toiseen. Hän opasti, miten rap-keikoilla kannattaa ottaa musa haltuun nyrkkiheilutuksin. Elastisella on upea tapa ottaa aitoa katsekontaktia konserttikävijöihin lähestulkoon yksi kerrallaan. Elastinen on siitä harvinainen räppäri, että hän myös laulaa konserteissaan. Eikä vain laula, vaan tulkitsee. Lempon ja Oo siellä jossain mun lauluosuuksista kappaleiden tunnelmat välittyivät käsin kosketeltaviksi. Kun Elastinen omaan tyypilliseen tapaansa pyytää ihmisiä taputtamaan käsiään koko sylyksen täydeltä heiluttaen lihaksikkaat hauiksensa paljastaen, yleisö antaa parastaan. Räppärin valoisuus ja energisyys tarttuvat todella nopeasti. Ei aikaakaan, kun koko yleisö on noussut tuoleiltaan ja unohtaa ajan ja paikan.

Kaikista supertähden merkeistä huolimatta, ylimielisyys on Elastisesta kaukana. Yhtä hymyä oleva mies esittelee bändinsä, Kulkurit, useampaan otteeseen – yhdessä ja erikseen. Lisäksi hänellä oli kaksi ässää hihassaan: Ensimmäisenä yllätyksenä hän kuulutti lavalle helsinkiläisen hiphop-tanssiryhmän. Täytyy jaksaa käynnisti viimeistään tanssi-illan. Kun katsojat olivat jo unohtaneet takanaan olevat tuolit, oli toisen yllätyksen vuoro. Lavalle Elastinen kutsui, vain ja ainoastaan Helsingin keikalle tulleen, rap-veljensä Cheekin. Profeetat näyttivät miksi he ovat Suomen ykkösräppärit. Tunnelma sähköistyi salamana, ja energiaa virtasi suoraan suoniin ja sydämiin. Jengiä valui lavan eteen, kankeimmatkin keinuttivat lannettaan, ja koko Kultsa räjähti ilmaan. Sellaista säkenöimistä ei edes pysty kuvailemaan sanoin. Tuo muutamaminuuttinen oli bileiden bileet. Ja bileet jatkuivat vielä Nauravan Kulkurin viitoittamaan tahtiin, aina viimeiseen, Anna soida -kappaleeseen. Tässä konsertissa encorea ennen artistin ja orkesterin lähtemistä lavalta ja paluuta ei tarvittu, eikä haluttu.

Elastinen lupasi tarjota voimavirtaa pimeään syksyyn. Hän latasi yleisön akut täyteen – ja vielä enemmän. Iloisuus, rentoutuneisuus ja energisyys paistoivat jokaisen konserttikävijän kasvoilta Kulttuuritalolta pimeään ja märkään marraskuun myöhäisiltaan astuessa.

On mielenkiintoista seurata, mihin suuntaan Elastinen vie uraansa jäähallikeikkojen ja ennennäkemättömän konserttisalirundin jälkeen. Mahdollisuudet ovat mihin vain.

Herkkyyttä, energiaa ja hulluutta. Kiipeämistä, syvällisiä ajatuksia ja revenneitä housuja. Hurttia huumoria, tunnetta ja visuaalisuutta. Jälleennäkemisen riemua, halaamisia ja nopeita kuulumisia. Tätä kaikkea pitää sisällään Lauri Tähkän konsertit. Tämän kaiken olen kokenut viimeisten yhdeksän vuoden aikana, jolloin olen miehen keikoilla käynyt. Noihin vuosiin on mahtunut paljon. Parasta viime torstain Savoy-teatterin konsertissa oli huomata jätkän pysyneen sinä samana Latena, joka 2008 Quattro-platina-juhlissa tyrkkäsi väkisin platinataulunsa käsiini. Ja ne ajatukset brandistä ja imagosta, mitä kertoili graduani varten, näkyivät nyt – selkeämpänä kuin pitkään aikaan – koko konsertin ajan. Muistan miten Tähkä haastattelussaan painotti visuaalisuutta: sitä, miltä nettisivut, fanituotteet, taustalakanat ja valot näyttävät. Nämä kaikki olivat huomioitu konsertissa. Esiripussa hempeillä väreillä väritetyssä kuvassa nainen kävelee tietä pitkin matkalaukun kanssa. Vien sut täältä kotiin -konsertti alkaa musiikilla ja soittajien saapuessa paikalle varjoina. Kun Tähkä alkaa laulamaan tahti on ensiksi rauhallinen, mutta kiihtyessään esirippu putoaa – ja sitten mennään! Kappaleiden tunnelmia vahvistavat valot eri väreineen ja tarkkaan mietittyine suuntineen. Konsertin puoliajalla vaihtunut taustalakana viestittää taas eri tunnelmaa.   

Konsertti oli ääriään myöten täynnä, loppuunmyyty. Konsertin biiseissä oli pääosin tuttuja kappaleita – hiteiksi nousseita kipaleita vuosien varrelta, Vain Elämäässä kuultuja ja uuden levyn tuoreksia. Nämä laulut ihmiset osaavat, vaikkeivat olisi ikinä käynyt herran konsertissa. Kun on vuosia tanssinut Tähkän keikoilla tietää jo, että spiikeissä esiintyy laurismeja, hyväntahtoista huumoria ja syvälle meneviä pohdintoja. Vielä, kun on jo ennen Lempon syntyä kuullut kansanlaulumaisen musiikkipätkän ja sen monet eri syntytarinat, ei hätkähdä miten elävästi Lauri kuvaa biisin syntyä eteläkarjalaisen kilpalaulannan yhteydessä. Jottei yleisö ihan tosissaan ottaisi, niin Late seuraavassa spiikissään mainitsi liioittelustaan, jottei some-aikana juttu leviä väärin eteenpäin. Myös mautojen vyöryn kotipihaansa hän kuvaa varsin tarkasti ja yhdistää sen seuraavaan lauluunsa. Seuraavassa hetkessä mennään taas korkealta ja kovaa: Tälle miehelle lava ei riitä, yleisön selkänojia pitkin vain eteenpäin. Ennen revenneet housut eivät haitanneet, nyt kesken kappaleen tähti kävi housunvaihdossa takahuoneessa.

Konserttisaleihin pitäisi saada sellaiset penkit, jotka häviäisivät, kun jammailuvaihe alkaa. Vaikka syvällisiin pohdintoihin Tähkä välillä konserteissaan meneekin, niin tunnelma pysyy koko ajan hyvänä, eikä ainakaan Savoyssa kukaan enää ollut tuolilla istumassa konsertin loppupuolella.

Huomaan ihastelevani tätä kaikkea ja olevani onnellinen Tähkän puolesta. Nyt selvästi hän voi olla täysin sitä, mitä artistina on, ja pitää konserttinsa sellaisina, mitä ne oikeasti hänen tatsillaan ovat. Välillä ollut iskelmällisyys on hävinnyt, nyt ollaan taas rokkaavana popartistina sataprosenttisesti. Tähkän toinen oikea tuleminen on alkanut – ja kunnolla. Tähkä vie yleisönsä taivaisiin.

Vaikka monet yleisöstä taisivat olla tietämättömiä kahden sormen ylös nostamisen merkityksestä, kaikilla kaksi sormea kurkotti taivaita. Myös Laurin viittoamiset äänen hiljentämisestä ja koventamisesta välillä yleisölle ja välillä bändille olivat joillekin outo asia, mutta Tähkän ei tarvinnut kertaakaan pyytää ihmisiä taputtamaan, yleisö oli mukana ennen kuin Late näytti mallia.

Kaiken tämän ilon, riemun ja tunnelmasta toiseen menemisen keskellä tuli mieleeni monia muistoja kohtaamisista illan artistin kanssa. Suojaan kaikelta ”vastaan juoksevan kietoo lämpöön, syliin kaikelta.” kohdalla mieleeni välähti, miten kesken työtehtävieni Vauhtiajoilla 2014 Tähkä kaappasi halaukseen lausahtaen ”Näkee suakin pitkästä aikaa!”.  Savoyn konsertin jälkeen kohtaamisessa toistuivat taas nuo samat sanat ja lämmin halaus. 

Lauri Tähkän Vien sut täältä kotiin -konserttikiertue päättyy Hartwall Areenalle 20.5.2017. Liput sinne myy Ticketmaster. Konserttikokemukseni ja Lauri Tähkän brandin tuntiessani suosittelen lämpimästi hankkimaan lipun päätöskonserttiin. Huippukokemus on varmasti silloinkin tiedossa.

Nainen harjaa maskaraa ripsiinsä, sipaisee kulmageeliharjalla kulmakarvat ojennukseen ja peitepuikolla kiiltävät kohdat piiloon kasvoissaan. Hän asettelee kaulakorun ja hiukset vielä hyvin peilin edessä. Hän ottaa kameran käteensä ja siirtyy sohvalle. Asetuttuaan hyvin hän alkaa puhua kameralle. Ottoja syntyy – useita. Hän puhuu vahvuuksistaan, osaamisestaan, jopa positiivisesta elämänasenteestaan. Vihdoin hän on tyytyväinen saldoon. Hän siirtyy läppärin ääreen ja alkaa käydä materiaalia läpi: Voisiko tuota kohtaa käyttää, entä tuota? Jos tuon siirtäisikin tuon toisen eteen ja leikkaisi tuon toisen tuosta taas tuohon kohtaan.

Editointi sujuu jo nopeammin, sillä otokset ovat pidempiä ja soljuvampia kuin aiemmin. Jo parin kerran jälkeen on luontevampaa puhua kameralle, vanhat editointitaidot ovat tulleet selkäytimestä, ja mimmi selvästi rakastaa tuota hommaa! Onpahan jotain, mistä inspiroitua. Jopa vlogin aloittaminen on käynyt mielessä.

Vielä PowerPoint esille, alkaa hakemuksen ja ansioluettelon oikolukeminen. Ei saa olla kirjoitusvirheitä, ne eivät kuulu hänen tyyliinsä. Hakemustaan ja ansioluetteloaan hän kehittää koko ajan. Nyt hän miettii tekstiä, käy läpi, mitä haetaan. Hän tarkistaa asetukset ja värit, kaikki pitää olla tarkasti oikeat. Miten voi ilmaista selkeämmin muuttovalmius? Tällä hetkellä se lukee kotikunnan yhteydessä. Onneksi tämä haku on sijaisuus, sillä muuten pitäisi ratkaista, miten ilmaisee, ettei mahdollisen työnantajan tarvitse pelätä äitiyslomaa tai perhevapaita. Vielä muunto pdf-muotoon.

Onko teksti liian totisesti tehty – No, videohakemuksessa on vähän enemmän ”pilkettä silmäkulmassa”. Pitää vielä ladata se pilvipalveluun. Paitsi, että hakemus pitää jättää nettilomakkeen muodossa. Hakemuslomaketta täyttäessään hän käyttää Word-tiedostoa, johon hän on tallentanut opiskelu- ja työhistoriatietonsa sekä erilaisia kuvaustekstejä säästääkseen aikaansa, edes vähän. Pitää vain miettiä, mihin kohtaan laittaa videohakemukseen olevan linkin, sillä tiedostoja ei voi laittaa kuin pdf-muodossa. Tällä kertaa se tuntuu luonnollisemmalta laittaa itsensä esittelyn kohtaan.

Sitten on enää tekstin tarkistus. Jaahas, tällä lomakkeella ei olekaan mahdollisuutta hakemuksen esikatseluun, hän tuhahtaa itsekseen. Ei muuta kuin taaksepäin klikkailua ja tekstien lukemisen jälkeen taas seuraava, seuraava, seuraava. Lopulta hän pääsee sivulle, mistä löytyy lähetä-painike. Sinne meni. Ties kuinka mones hakemus. Vihdoin! Puolipäivän työn tuloksen saa tietää muutaman päivän päästä: Tuleeko soitto vai puoliautomaattinen sähköpostiviesti.

Tällä välillä yksi ystävä on vinkannut vapaaehtoistyöstä tapahtumassa ja toinen johtajakoulutuksesta. Kolmas tuttu kyselee viestissään milloin muutat, kun läksiäisetkin jo pidit. Nainen avaa sähköpostinsa tarkistaakseen työpaikkavahtien ilmoitukset. Uudet viestit ovat edellisistä hakemuksista paluupostia: ”Et tällä kertaa ollut jatkoon valittujen joukossa.” ”Jatkoon on valittu X määrä YYY määrästä.” On hän saanut soittojakin haastatteluihin, mutta sen jälkeen on ilmoitettu, että kokonaisuudessa meni hyvin, mutta emme nyt valitse silti sinua tai sinulla ei ole kokemusta juuri tältä alalta. Niin, työhönvalmentaja ehdotti hakemaan markkinointitehtäviin muualle, kun kulttuurialalla ei juuri nyt ole niin paljoa töitä tarjolla. Markkinoinnin perusperiaatteethan ovat samat alasta riippumatta. No, työnantajien mukaan näin ei kuitenkaan ole. Nainen havahtuu ajattelemasta, että miten sitä kokemusta voi saada, jos sitä ei anneta. Sama kysymys pyöri hänen mielessään jo opiskelujen alkuvaiheessa yli vuosikymmen sitten, ja viimeisemmästä opinnostakin jo muutama vuosi aikaa.

Nainen jää miettimään, mikä häntä eniten ärsyttää tässä tilanteessa. Sekö, että työnantajat eivät voi vastata kysymykseen miksi ei niin, että se tarjoaisi mahdollisuuden hakijalle kehittää itseään, vai sekö, että aina pitää aloittaa alusta, antaa koko sydämensä, ja sitten saa ei-vastauksen? Toisaalta välillä hänestä tuntuu, ettei jengi tajua, miten paljon tähän aikaa kuluu. Häntä kuitenkin eniten ärsyttää, että tällä maalla on varaa pitää ammattitaitoisia ihmisiä poissa työelämästä. Nainen katsoo kelloa, puoli kaksitoista. Aina päivät vain vierii. Hän menee pesemään ripsensä puhtaiksi ja miettii: Voisiko hakemukseen laittaa, että kesävaatteet olen jo pakannut muuttoa varten. Voi, kun joku tajuaisi mun hyvyyden, potentiaalisuuden ja tavan hoitaa työni, hän toivoo harjatessaan hampaitaan.

Työn hakeminen on kliseisen sanonnan mukaan itsensä myymistä, osaamisensa myymistä. Ennen kaikkea se on brandaamista. Sen kai osaan, mutta miksi sitten en kelpaa yhdellekään työnantajalle. Hän miettii muita haastatteluissa käyneitä – ryhmähaastatteluun osallistuneita ja ennen häntä ovesta tulleita. Joo, ei musta saa suorahiuksista mustaan jakkupukuun pukeutuvaa tyyppiä, mutta ei se nyt voi määritellä mua huonommaksi? Vai voiko? Musta on liian voimakas väri mun vaaleaa ihoa vasten. Pukeutumisneuvoja sanoi jo kymmenen vuotta sitten, että mä oon yksi harvoista, joka voi kantaa kolmea eri väriä. Mutta en mä räikeästi pukeudu haastatteluihin, viimeksi oli luumunvärinen neuletakki, sitä edellisellä kerralla valkoinen mekko. Olikohan tuossa videohakemuksessa pinkkitoppi lilan puseron alla liikaa, hän miettii sammuttaessaan valot ja kääriytyessään peiton alle. Olisi pitänyt kertoa, miksi tuo kaupunki on minulle entuudestaan tuttu!

Cheek on nyt viime syksyn levynjulkaisustansa lähtien mennyt teemalla Alpha Omega – alusta loppuun. Koska kaikki isot kortit Suomessa on jo käytetty paria Suomen isointa stadionia ja 15 jäähallia myöden, on aika mennä alkulähteille, eli kiertää klubeja. Klubikiertueen jälkeen on tulossa henkilökuvallinen tarinakirjan muodossa henkilöstä, joka pop-artistina saavutti kaiken mitä Suomessa voi saavuttaa, ja vielä enemmän. Totta kai myyntiin tuli myös rajattu määrä LP-levyjä Cheekin vanhemmasta tuotannosta CD-levyjen settien mukaisesti.

Viime lauantaina 17. syyskuuta armon vuonna 2016 oli loppuunmyyty keikka Seinäjoen legendaarisella Rytmikorjaamolla, johon sain onneksi lipun jo pari minuuttia lipunmyynnin alettua. Vaikka tulin keikkapaikalle muutamaa minuuttia ovien aukeamisesta, pääsin kuin pääsinkin eturiviin, siihen Sipikarin kohdille.

Täältä sinne -keikkarundin ideana oli siis palata siihen, mistä kaikki, Jare Henrik Tiihosen koko ura artistina, on lähtenyt. Eli tiedossa olisi vanhoja biisejä ja ehkä jotain flashbackejä noihin aikoihin. Alkuajan helmiä tulikin, vaikka yleisön painostuksesta olikin väliin ”pakko” ottaa esimerkiksi Keinu. Koska Vain Elämään uusi kausi oli alkanut edellisenä päivänä, löytyi DJ Luoman koneelta melko nopeasti Mitä tänne jää, Levoton Tuhkimo ja tietenkin Tinis, jotka tulivat selvästi hetken mielijohteesta.  Täältä sinne -teemaan sopi hyvin yhdistelmä Kaikki hyvin ja All Good Everything.

Cheekin biisien aihealueet liikkuvat taistelutahdossa ja kaiken antamisessa omalle jutulle, halussa saavuttaa aina vain parempaa sekä tietysti vastapainona kiitollisuudessa ja onnellisuudessa, kun saavutukset ovat saavutettu, taistelut taisteltu ja kaikki on todellakin hyvin. Cheekin biiseissä ei roikuta rakkaudessa, riuduta siinä, eikä hehkuteta onnea siitä oikeasta. Tämä sopii vallan mainiosti ihmiselle, joka on saanut tarpeekseen rakkauden vietävästä voimasta, sen tuskasta ja suurista pettymyksistä. Ja jos elämässä on vaikeaa, niin taistelutahtoa, sisua ja periksi antamattomuutta pursuavat sanoitukset yhdessä nopeatempoisen biitin kanssa kyllä antavat pontta ja energiaa. Päämäärien saavuttaminen osoittaa, että kaikki on mahdollista, kun vai jaksaa painaa.

Seinäjoen lauantaissa Jare muisteli alkuaikojensa ensimmäisiä keikkojaan Nurmossa ja Seinäjoen Rytmikorjaamolla. Sitä, miten Liekeissä-kappaleen aikana alkoi palohälytys. Rytmikorjaamoa ei millään tavalla voi sanoa klubiksi, niin iso tila tuo entinen postiautovarikko on. Sen huomioi välispiikissään myös Tiihonen itse. Rytmikorjaamon keikka oli tavallaan klubien ja festarien puolivälin keikka. Toisaalta taas se kokonsa puolesta lähentelee toisen legendaarisen, Cheekille niin merkittävän paikan, Kasisalin, kokoa. Kasisalille tämä klubirundi päättyykin enteellisesti kahden keikan voimin. Cheekhän on antanut ymmärtää, että nämä ovat hänen viimeisiä keikkojaan. Haikeutta ei tästä ollut silti ilmassa, sillä usko jatkamiseen on fanien parissa suuri. Itselleni haikeutta tuotti enemmän ajatus siitä, että tämä näytti tällä erää olevan viimeinen kokemukseni Rytmiksellä seinäjokisena, sillä olen siirtymässä muille maille vierahille.

Rytmiksen keikan koettuani en usko, että vielä näihinkään Jaren kiertue-elämä päättyy. Leffasta on laulettu, ja sen ympärillekin on hyvä ympätä ainakin yksi rundi. Sitä paitsi ei Jare näyttänyt Rytmikorjaamon lavalla yhtään, että tämä olisi tässä. Hän nautti tilanteesta suunnattomasti, oli vapautunut, jutteli yleisön kanssa, antoi yleisön päättää biisejä, hymyili onnellisena ja vitsaili. Kun palautan mieleeni Lauri Tähkä & Elonkerjuun huippuajat ja isomman hypen jälkeiset mainingit, nousi, nyt uuden kauden Vain Elämää-tähti, Lauri Tähkä tuolloin paljon väsyneemmän oloisena lavalle. Joskus tekniikan pettäminen paistoi eleistä paljon enemmän kuin mitä kokenut artisti olisi yleisölle taidoillaan antanut nähdä. Nyt Tiihosen keikalla Kyyneleet-kappaleen aloituksen viivästyminen ei saanut Cheekin suupieliä alaspäin. Reaktiona oli vain huudahdus ”Luoma!” ja naurua. Homma jatkui.

Keikan jälkeen juttelin fanin kanssa, jonka suurena haaveena oli saada yhteiskuva Cheekin kanssa. Ajaessani keikkapaikalta näin yössä Rytmiksen takana valoissa kiiltävän valkoisen auton ja fanien tummat hahmot. Sadasosasekunnin ajan mietin pitäisikö kaartaa paikalle. Pääsisin juttelemaan vihdoin ammattilaisen kanssa, joka on rakentanut henkilöbrandiaan määrätietoisesti. En kääntynyt.

Jutellessani keikan jälkeen fanin kanssa, hän pohti mitä sanoisi Cheekille. Niin, mitä minä olisin sanonut, jos olisin jäänyt odottamaan illan artistia fanien sekaan? Liian pitkähän sanoma ei voisi olla, ettei veisi liikaa hänen aikaansa muusta elämästään. Tulin siihen tulokseen, että olisin vain tervehtinyt kädestä, esitellyt itseni ja sanonut yhden sanan: Kiitos. 

Tämän kesän piti kulua osaltani festareilla – yleisössä. Elämä päätti kuitenkin toisin. Jouduin myymään jopa Blockfestiin ostamani liput. Yhdestä asiasta olin kuitenkin täysin varma: elokuussa biletetään – ja kunnolla. Keväällä nimittäin sain idean yhdistää synttärini ja läksiäiset lakeudelta. Ja koska aioin bilettää kunnolla, halusin päättää illan huippumenoon. Siispä oli aika ottaa yhteys parasta vuosikertaa olevan räppijätkän keikkamyyjään, jonka jälkeen pyörät alkoivat kulkemaan kohti ikimuistoista iltaa.

Kun ilmoitin juhliini kutsutuille Brädin esiintyvän illalla, monella epäusko levisi kasvoille – kyllä nyt Reetta heitti hudin. Brädin keikoilla käyneenä tiesin, että esiintyjästä illan onnistuminen ei olisi kiinni. Yleisö vaan ei välttämättä ollut suuntautunut niin paljoa rap-genreen kuuntelutottumuksiltaan kuin illan emäntä. Nyt juhlaillan kokeneena voin sanoa käsi sydämellä, että valinta oli täysin oikea. Siitä olen myös juhlaväeltä saanut kiitosta.

Tuon huikean illan aikana meno oli mitä mahtavinta: Yleisö oli mukana, Brädi ja kumppanit antoivat parastaan. Tunnelma oli intiimi, energinen ja upea. Kaikilla oli sama päämäärä, pitää hauskaa, ja se näkyi matkalla kohti valomerkkiä. Olin esittänyt biisitoiveita, jotka artisti jengeineen oli todella hyvin ottanut huomioon. Setti oli rakennettu hyväksi kokonaisuudeksi, jossa spiikit sitoivat illan tarkoituksen ja biisit toisiinsa. Niin todellakin välijuonnot – niitä en voi ajatella kuin huokaillen. Jos tämä olisi some-päivitys, niin tähän kohtaan voisi laittaa sydän-emojin. Spiikeissään tuo pitkän huiskea korista ja Air Jordan -kenkiä harrastava tatskarisankari huomioi niin illan emännän, vieraat, melkeinpä yksitellen, kuin paikalle kutsutut faninsa.

Vaikka yleisö koostuikin pääosin henkilöistä, joille räppi on vierasta, niin silti kädet heiluivat, polvet notkuivat, ja mukana laulettiin. Oli ilo huomata, miten suuri epäusko ja kummastus olivat vaihtuneet iloiseen menoon, jossa oli aitoa vuorovaikutusta artistin ja yleisön välillä. Spiikkien yhteydessä puhuttiin uimisesta, fiiliksistä ja illan kuningattarista. Sain myös perusteluiden kera Kunnon muija -määreen, ja pariskunnat omat rakkauslaulunsa: Yksi ja ainoa sekä Kombo.

Vaikka edellisviikonlopun Blockin keikan 50 000 festarivieraan yleisö olikin vaihtunut parinkymmenen hengen tilaisuuteen, niin meno oli lavalla samanlaista. Tulipa yhden biisin, Aamupala, encorekin. Hikisiä miehiä sain onnellisena halata keikan jälkeen kiitokseksi.

Ilta oli tämän vuoden onnellisin. Voisin sanoa jopa koko tähänastisen elämäni onnellisin. Sen mahdollistivat loistava artisti ammattitaitoisen ryhmänsä kanssa sekä paikalle päässeet upeat ihmiset elämästäni. En saanut vain rahalleni vastinetta, sain paljon enemmän. 

Brädin valitseminen illan artistiksi taitaa olla paras asia, miten olen päässyt vaikuttamaan rap-genren tunnettuuteen. Kun jatkopaikassa yhden vieraani toive Lämpöö-biisistä toteutui, ilmeet kirkastuivat ja ilo oli ylimmillään. Olen myös kuullut, miten juhlien jälkeen Spotifysta ovat jotkut juhlavieraat etsineet Brädin kappaleita ja tutustuneet artistiin paremmin.

Tätä iltaa en unohda ikinä. Keikka menikin heittämällä kokemieni keikkojen ykköseksi, jopa ohi Cheekin Olympiastadionin keikan. Tämä aivan mahtava keikka on tatuoitu syvälle sydämeni sisään.