Perjantaina Elonkerjuun viulisti Johanna Koivun blogiteksti Elonkerjuun viimeisestä keikasta Vauhtiajoilla sai shokeeraavan vastaanoton. Pian tämän jälkeen yhtyeen pojat ilmoittivat yhtyeen Facebook-sivuilla Elonkerjuun olevan edelleen tauolla, mutta Jossu vakuutti Iltalehdelle, ettei hänellä ole siitä mitään tietoa. Jälleen kerran Elonkerjuun historiassa kävi, että ennalta määrittelemättömän pituisen keikkatauon aikana yhtyeestä lähtee jäsen pois eriskummallisen viestinnän jälkeen. Sanotaan, että muutos on ainoa varma asia elämässä. Toisen totuuden mukaan viestiessä voi kaikki mennä pieleen. Nämä kaksi ajatusta pitävät kyllä paikkaansa Elonkerjuun molempien lähtöilmoituksien kohdalla.

Olen sulatellut uutista tässä nyt viikonlopun yli ja katsonut mihin suuntaan uutinen lopulta kehittyy. Alun shokin jälkeen olen iloinen, että pystyin työskentelemään niin, että mahdollisimman moni sai tietoonsa Elonkerjuun esiintymisestä Vauhtiajoilla. Näin monet pääsivät näkemään Elonkerjuun vielä Koivun kera esiintymässä.

Alun perin Lauri Tähkä & Elonkerjuuna aloittaneen ryhmän musiikki määriteltiin folkrockiksi, kun yhtye ammensi sanotuksensa ja musiikkinsa pohjalaisesta kansanmusiikista, missä viululla oli oma tunnelmaa luova elementtinsä. Sittemmin, osin uuden solistin myötä, iloinen remmastelu on muuttunut rouheammaksi, lähemmäksi peristeistä suomirockia. Nyt, kun näyttäviä, värikkäitä vaatteita käyttänyt, taiteellista, visuaalista esiintymistä suosinut ja rokkia perinnesoittimella musisoinut jäsen on poissa, muuttuu Elonkerjuu näillä tiedoin mustiin puhuviin vaatteisiin pukeutuvan äijäköörin rockyhtyeeksi.

Viulu oli se elementti, joka erotti Elonkerjuun muista Suomen rockbändeistä. Pelkät eteläpohjalaiset murresanat sanoituksesta eivät enää riitä tarpeeksi tuomaan omanlaista vivahdetta musiikkiin ja yhtyeen imagoon. Jokaisella brandilla pitää olla joku seikka, mistä se tunnetaan, tekee sen ainutlaatuiseksi suhteessa kilpailijoihin nähden.

Paljon on muuttunut sitten Tänään ei huomista murehdita -levyn, jonka kiertueen aikaista yhtyeen julkisuuskuvaa tutkin pro gradussani (2012, löytyy LinkedIn-profiilistani, vaatii sisäänkirjautumisen). Tuolloin löysin 14 diskurssia yhtyeen julkisuuskuvasta haastatteluiden pohjalta. Nämä olivat:Taistelutie, Aina vain paremmin, Kaikkensa antaen, Terveellinen sielu terveessä kehossa, Tavallisuus, Suosio, Ulkonäkö ja karisma, Tähkä tähtenä, Aitous, Eteläpohjalaisuus, Yhtyeen suhde yleisöön, Fanitus, Luonto ja Perhe -diskurssit. Suosio ja mediapyörintä eivät ole niin suurta enää Lauri Tähkän lähdön jälkeen. Terveellisistä elämäntavoista ja liikunnasta haastatteluissa 2009–2010 puhuivat lähinnä Koivu ja Tähkä. Samoin ulkonäköön ja karismaan liittyvät seikat nousivat näiden kahden haastattelussa eniten esille. Toisaalta tuolloin he antoivat pääosin haastattelut. Juha Lagströmin tulon myötä haastattelujen antaminen on jakautunut tasaisemmin yhtyeläisten kesken. Näin yhtä yksittäistä keulakuvaa ja tähteä ei voi nostaa yhtyeestä.

Uskon, että tietyt osa-alueet säilyvät yhtyeen ominaispiirteinä, mutta se tietty ainutlaatuisuus, yhtyeen brandin koodi on muuttunut. Näin myös brandin persoonallisuus on muuttunut. Suosittelenkin, että Elonkerjuun nelikko lyö nyt viisaat päänsä yhteen ja miettii yhtyeen imagoon ja brandiin liittyviä ulottuvuuksia, mistä haluaa Elonkerjuun muutoksen jälkeen muodostuvan. Mitä kannattaa säilyttää, mitä uutta ottaa mukaan? Erityisesti kannattaa pohtia pitäytyäkö yhtyeen dnassa vai mikä olisi bändin ” the juttu”, mistä se tunnetaan.

Yksi asia on kuitenkin varmaa: Elonkerjuu ei ole enää entisensä.

PS. Toivon niin elonkerjuulaisille kuin taiteilija Koivulle kaikkea hyvää koko sydämestäni. Olen ollut etuoikeutettu saadessani työskennellä yhteistyössä kanssanne. Suokoon elämä vielä mahdollisuuden tähän jokaisen teidän kanssanne.

Kuva: Johanna Koivu Elonkerjuun ensimmäisellä keikalla Juha Lagströmin kera 14.9.2012 On The Rocksissa Helsingissä. Kuvaaja: Reetta Uusikulku.

Tänään on hyvä päivä muistella Provinssin perjantaita, kun tapahtumalle on myönnetty Ekokompassi tapahtuma -ympäristösertifikaatti. Parina viime vuonna on ollut ajatuksissa edes piipahtaa Provinssissa, mutta jäänyt työtehtävien takia. Alue sinällään on tuttu, kun kävelylenkin maisemia ihan ”nurkan takana”. Parina viime vuonna olen organisoinut kaupungissa järjestettävän toisen festarin mainokset screeneille, tänä vuonna niitä ei näkynyt.

Provinssi on festarina taiten hoidettu. Syytä ollakin, kun vuosia on jo kymmeniä takana ja taustalla on ammattilainen firma. Sosiaalisessa mediassa nettisivuilla ja mainoksissa esiintyvä visuaalinen ilme – haalean kirkkaat värit ja origami-linnut – tulee vastaan paljon ennen portteja aitojen verhoamissa kankaissa. Tämä on hyvä, sillä festivaalitunnelman kohoaminen alkaa jo matkalla alueelle. Alueella ilmettä tukemassa olivat aitakankaiden lisäksi joessa uiskennelleet valkoiset origami-joutsenet ja puihin ”lentäneet” kirkkaat origami-undulaatit. Alueen reunojen puihin kiinnitetyt valkoiset leijat saivat valaistuksesta illan edetessä väriä ylleen. Siltojen alustat olivat värivalaistu visuaaliseen ilmeeseen sopivalla purppuralla. Levähdysalueen istuinlaatikotkin tukivat visuaalista ilmettä.

Festivaalialueet ovat yleisesti ottaen melko karuja, vaikka kuinka luonnonhelmassa oltaisiinkin. Kun viihtyisyyteen on panostettu ruoka-alueiden teltoissa ja bajamaja-ryppäät on sijoiteltu metsäkaistaleiden reunamille jollain tavalla piiloon suoralta katsekontaktilta, festivaalialue nostaa tasoaan visuaalisen ilmeen tukevien ratkaisuiden kera. Kun ruokavalikoima jäätelökioskia myöden on enemmän luksusta ja elämyksiä tarjoavaa, muodostuu festaristakin enemmän kuin festari. Paikalliset erikoisuudet Juurella ja Valkoinen puu sekä Kolme kaveria jäätelöautonsa kanssa antoivat Provinssin kokemiselle enemmän arvoa. Juomapuolella erityisempää otetta, valinnanvaraa ja elämyksellisyyttä olisivat tarjonneet esimerkiksi alueen omat erikoisbrandit Mallaskosken Panimo ja Kyrö Distillery Company.

Mielenkiintoista oli illan aikana huomata, että suomalaisen festivaalikulttuurin juomistavoissa on ikäpolvien välillä eroa. Alle kolmikymppiset nauttivat kyllä alkoholijuomista, mutta eivät juo itseään niin änkyräkänniin jo neljänkympin ylittäneet. 70-luvulla ja sitä aiemmin syntyneillä loppuillasta jalkojen kantamisessa ja puheessa oli huomattavissa liian monen alkoholiannoksen nauttiminen.

Nykyään hyvään festivaalikokemukseen ei riitä vain hyvät artistit menevän tunnelmallisten keikkojensa kanssa. Artistien on annettava parastaan, pääesiintyjien esityksiin on kuuluttava tanssityttöjä, tuliefektejä, valoseinä ja ilotulitukset. Provinssi on festivaali, jossa esiintyvät vain maansa parhaat ja suosituimmat sekä mielenkiintoisimmat artistit. Esimerkiksi tänä vuonna Ruotsista olivat perjantai-illassa esiintymässä Veronica Maggio sekä Silvana Imam.

Suomalaisista Provinssi-perjantain odotetuimmat artistit olivat Antti Tapani Tuisku, kuten maamme popin kuningas itseään tituleeraa koko nimellään, sekä rapin itseoikeutettu valtias Cheek. Näiden kahden esiintymisen vertailu on turhaa, sillä molemmat edustavat alansa huippua omalla tyylillään. Tuiskun keikka oli energinen ja sisälsi artistille tyypillisen herkän tunnelmallisen osuuden. Tuiskulle tyypillistä toista nostevaihetta ei Provinsissa koettu. Suurempana syynä varmasti oli Tuiskun esiintyminen puolikuntoisena. Silti popin Pedon esiintyminen ei jättänyt ketään kylmäksi. Mainland stagen perjantai-illan viimeisenä esiintyi ainoan keikkansa Pohjanmaalla koko kesänä vetänyt Cheek. Esiintyminen noudatteli aika pitkälle talvisen jäähallirundin kaavaa – energiaa ja vauhtia piisasi riittämiin. Parasta oli kuitenkin nähdä vilpittömästi kiitollisuutensa sanoiksi pukenut artisti, jonka median luomasta itserakkaan määritelmästä ei ollut merkkiäkään näkyvissä. Alku vuoden Alpha Omega Tourilla yleisölle sanotut asiat tuntuivat laskelmoivimmilta kuin Provinssin perjantaissa. Tiihosen sanat vaikuttivat tulevat suoraan sydämestä.

Luin Kantrista Simo Eemil Rallin kolumnin Rakkauden kesä. Aloin miettiä asioita omalla kohdallani – vanhoja heiloja ja, miten elämäni on nyt tässä pisteessä. Yhtäkkiä tajusin kulkevani ajatuksissani sen polun, minkä olen kulkenut Simon ja koko vinoneliököörin kanssa. Sitä, miten folkrokki kolahti ja alekorista löytämäni CD jäi pyörimään uuden uutukaiseen soittimeeni kesäksi 2007. CD-levyn vihon kannen kuvassa viisikko oli persuksia myöden vedessä vain liivit päällään. Napatessani tuon albumin mukaani en tiennyt bändistä muuta kuin Maailma on renki -biisin ja rokkikukon, jonka olin jonkin haastattelun perusteella ehtinyt luokitella tulevaksi turhaksi julkkikseksi. Tuosta levyn ostosta on kulunut nyt yhdeksän vuotta.

Tuon rakkauden kesän jälkeen ei kulunut kuin muutama kuukausi, kun tällä neidillä oli yhtyeen kaikki silloiset levyt ja olin saanut päähäni metrisestä halosta menettäessäni LTEK-keikkaneitsyyden. Marraskuisen konsertin jälkeen 2007 tulin ostaneeksi myyntipöydällä minua odottaneen viimeisen vinoneliökorun ja puhuin ekat jorinat krääsä-Eijan kanssa. Puoli vuotta myöhemmin minusta tuli käännynnäinen pohjalaanen ja Syntymähäjy.

Muistan yhä ensimmäiset, niin jännittävät, kohtaamiset bändin jäsenten kanssa, muihin Syntymähäjyihin tutustumiset ja tietenkin ne niin maan mainiot keikat. Olen kokenut paljon, saanut upeita muistoja, kuten ainutlaatuisen junamatkan Auralan seisakkeelle ja yhden heiloistanikin.

Aika on kulkenut eteenpäin. Samalla myös suhde bändiin on muuttunut. Pro gradu -tutkielmaani sain haastattelun Simolta silloisen keulakuvan Tähkän Laurin ohella. Simon kommentti päätyi graduni alaotsikkoonkin: Lauri Tähkä & Elonkerjuu -yhtyeen julkisuus lehtihaastatteluissa - ”Tehrään eteläpohjalaisittain komiasti vielä” . Siitä on nyt nelisen vuotta. Työni ollessa vasta alkuvaiheessa Lauri lähti taivaltamaan yksin, ja gradun ajan jälkeen Elonkerjuun eteen asteli Lagströmin Juha, Lapuan lahja lavoille. Muistan ensimmäisen Juhan tapaamisen vähän liiankin elävästi. Kun tulee ensimmäisen paluusinkun videon katselutilaisuuteen akateemisen vartin myöhässä lahjan unohtaen autoon, on saanut varman muistijäljen artistin aivoihin.

Elonkerjuun kanssa tieni ovat kohdanneet niin vapaalla kuin työtehtävissä. Aina on ollut lämmin nähdä ja aina on ollut mukava rupatella. Vaikka tässä olenkin seurannut muitakin artisteja ja bändejä, niin kyllä Elonkerjuu on pysynyt elämässäni, vaikka tilanne välillä vaikuttikin toisenlaiselta. Että tällaiset kantamat ovat yhdellä rakkauden kesällä. Eli huoli pois, vaikka niin sanotusti räpätiräppää onkin saanut tilaa elämässäni, on Elonkerjuu ehdottomasti yhä vahvasti mukana.

Siinä, missä monet ovat tänä viikonloppuna palanneet tulevaisuuteen, minä olen palannut mielessäni vielä viikon takaiseen.

Ihana, mukaansatempaava, rento ja raikas. Sitä kaikkea oli Elastinen Feat. - Live. Konsertti toi tunnelmaltaan mieleen Lastenklinikan kummien Elämä lapselle – konsertit, joihin kokoontuvat Suomen kärkiartistit oman biisinsä kera. Elastinen Feat. - Live oli enemmän, sillä tässä konsertissa kukaan ei markkinoinut uutta sinkkuaan tai hittibiisiään, vaan artistit yhdessä pitivät hauskaa lavalla ja veivät yleisöä tunnelmasta toiseen. Elastisen keikaksi konsertin tunnisti konserttirauhan sopimisesta peace-merkillä ja aiemmin mainitsemastani rentoudesta. Vaikka konsertti oli tarkkaan käsikirjoitettu, se ei hallinnut.  

Konsertin lavaratkaisu oli toimiva, sillä keskellä areenaa olleen 360-lavan ansiosta suurelta osin yleisö pääsi näkemään artistit läheltä ja kokemaan kontaktia artistien kanssa. Konsertti ei myöskään ollut loppuunmyyty, mikä itse asiassa oli hyvä asia. Esimerkiksi permannolla oli tilaa tanssia ilman, ettei koko ajan osunut vieressä jammaileviin. Tämä lisäsi huomattavasti keikan nautintoa. Vaikka keikka olikin hyvän mielen keikka ja menoa riitti alun Lemposta lähtien, sähköistyi ilmapiiri huomattavasti Cheekin ilmestyttyä lavalle ja "profeettojen" ottaessa lava haltuun.

Konsertti oli nimensä mukaisesti Feat. Feataajia riitti aina ohjelman tähdistä Rähinän jätkiin – samoin Elan asukokonaisuuksia. Loppuosuus tuntui kestävän enemmän kuin lätkämatsi. Juuri, kun kuvitteli viimeisen biisin olevan käsillä, tempoa nostettiin lisää, ja artistien määrää lavalla lisättiin, tanssijoita unohtamatta. Peggy ei ollut viimeinen biisi, vaan luonnollisesti Anna soida.

Mitä sitten jäin kaipaamaan? Kahta huippuartistia ja neljää biisiä. Olisihan ollut helmeä, että lavalle täyttä tähtikarismaa olisi tuonut kakskymppisen kropan ja 10 senttiset korot omaava Paula Koivuniemi Mikä boogien tahtiin rap-äijien keralla. Tähän erikoisiltaan olisi ehdottomasti kuulunut Juha Tapion kanssa sarjan viimeisessä jaksossa tehty Parasta aikaa, jonka yhteydessä Määränpää olisi kuulostanut mahtavalta. Kipinän hetki tuli, mutta finaalin alla Hartwall Arenalla olisin suonut kuulevani Kisa-biisin 13 vuoden takaa.En usko, että yleisö olisi ollut yhtään pahoillaan, vaikka konsertti olisikin saanut vielä jatkoerän.

Hieno, yksinkertainen lisä konserttikokemukseen oli ilmapallojen jako konsertin jälkeen, vaikkakin sponsorin mainospalloja olivatkin.

Toivottavasti Maikkari älyää lähettää konsertin vielä televisiosta, ja toivottavasti vielä tästä hienosta ohjelmakonseptista tulee yksi kausi lisää. Suomessa on lukematon määrä taitavia artisteja ja vielä on monia hienoja lauluja toteuttamatta. Tuollaisen konsertin tunnelman haluaa varmasti kokea uudestaan. 

Viime viikolla Lauri Tähkä julkaisi Morsian-sinkkunsa seuraavalta levyltään. Petoshownsa viime viikolla esitelleen Antti Tuiskun En kommentoi -levyltä puolestaan löytyy kappale Ihan sairasta mutta kuulumme yhteen. Suuren nousun viime vuoden aikana tehnyt, Cheekin lämppärinä bileet pystyyn pistänyt ja Petoshowssakin esiintynyt Nikke Ankara taas kyselee Koska sä eroot.  Yhteistä näille biiseille on, että ne kertovat rakkaudesta varattuun naiseen. Siinä missä Tähkän tarinassa on odotettu rauhassa 16 vuotta sormus taskussa, Tuiskun stoorissa aiotaan liitto rikkoa, ja Ankara järjestää juhlat päästäkseen naisen lähelle.

Kun olet vapaana taas.*

Mä pahasti ja väärin teen, kun tulen hänen paikalleen.**

Toivon, että salama iskee miehees, mä tuun lohduttaan.***

Kaikki kolme kappaletta ovat erityylisiä ja eri lähtökohdista kirjoitettua. Tähkän Morsian on siveellinen, herkän tunnelmallinen, rakkauden puhtautta korostava iloinen rallatus, Nikke Ankaran Koska sä eroot on riivaavan pakkomielteinen, sairaalloisen ronski tuhti räppi-biisi. Tuiskun Ihan sairasta mutta oikeesti kuulumme yhteen on jotain näiden kahden muun välistä, vakuuttelevan sisukas poppikipale, jossa rakkauden oikeutusta peilataan eettisen näkökulman kautta. Yhteistä näille kuitenkin on siis halu saada omakseen toisen oma.

Nykyaikana eroaminen ja uuden rakkaan löytäminen ovat todella yleistä. Kulta saattaa vaihtua toiseen jo suhteen aikana. Nyt tämä ilmiö tulee esille musiikin kautta kappaleiden tarinoissa. Tulevaisuus on meidän, vaikka historia ja nykyisyys ovat toisen kanssa. Ja se tulevaisuus on mieluummin saatava heti, tässä ja nyt. Tämä mulle just nyt -ajatus kuuluu myös tähän päivään. Tässä Tähkän tarina poikkeaa suhteessa Ankaran ja Tuiskun kertomusten ajatusmaailmasta, sillä Tähkän luomassa maailmassa pyydetään perinteiseen tapaan morsiamen isältä kättä. Ankara taas suoraan veisi Vegasiin. Tähkä näyttää olevan ”viimeinen dinosaurus”, joka ainoana vielä tuo esille perinteisiä arvoja ja odottamisen merkitystä. Tosin Tähkä kuuluu eri sukupolveen kuin Tuisku ja Ankara, samoin on heidän fanikuntansa laita suurelta osiltaan. Tähkän tyyliin kuuluu myös perinteiden arvostus.

Vaikka nämä kolme kappaletta ovatkin vain murto-osa kaikista rakkauslauluista, on mielenkiintoista havaita, miten tämän hetken elämäntavat ja ajatusmaailmat ovat löytäneet tiensä kappaleisiin. Musiikki elää siis tässä päivässä. 

* Tähkä: Morsian **Tuisku: Ihan sairasta mutta kuulumme yhteen ***Nikke Ankara: Koska sä eroot