Ääripäiden äärille – tunnetarinoita Tähkän tapaan
Lauantaina olisin voinut olla esimerkiksi nautiskelemassa musiikin annista Turussa, mutta sen sijaan nappasin kirjan käteen sängyllä istuessani. Tuo kirja on odottanut yöpöydälläni Turun Kirjamessuista lähtien. Aikaa ei tuntunut olevan rauhoittua kirjan äärelle, mennä Äärille. Nyt oli – jäi tosin harmittamaan, etten aikaisemmin ole tarttunut kirjaan. Aika meni hujauksessa.
Lauri Tähkän Äärille on paloja elämän matkalta, välähdyksiä hetkistä. Se on kertomuksia tunnekokemuksien ääripäistä: eron puristuksesta, luonnon antamasta sieluntyyneydestä ja harmoniasta maailmankaikkeuden kanssa, työn tuomasta energiapiikistä, toisaalta sen yksityisyydestä häätämästä ihmisläheisyydestä. Vaikka kyseessä on tunnetun ja menestyneen artistin kertomus omasta elämästään, on tunnekuvauksissa paljon inhimillistä ja samastuttavaa. Monet ovat kokeneet, miten yhtäkkiä rakkaan menetys vie toisaalta täyteen tyhjyyteen, toisaalta rintaa repivän surun keskelle. Aika monelle suomalaiselle on myös tuttua, miten luonnonhelmassa mieli lepää vapauttaen hengityksen ja antaen vahvan levollisuuden ja läsnäolon tunteen. Tuo hetki on ajatonta, mielen tyhjentävää ja sielua halaavaa. Jokaisella on varmasti kokemuksia, miten jokin rakas tekeminen antaa niin paljon, että vain sen eteen laittaa likoon koko elämänsä, myös muut rakkautensa. Toisaalta nykyinen työmaailma imee energiaa ajaen eristyneisyyteen työajan ulkopuolella.
"En näe mitään, on pakko pysähtyä. Romutun, päässä surisee, sydän hakkaa, olen kuin helteessä laahustava kulkukoira.
Makaan moottoritien varressa jossain Napolin pohjoispuolella, metallisen roskiksen varjossa eroitkua tuhertaen ja huutaen. [ - - ] Kuolen, ajattelen, saan sydänkohtauksen. On raavittava itsensä ylös. On kasattava itsensä, on noustava, vaikkei pysty."
Lauri kuvaa hyvin Rooman kujia, Inarin suurta karua maisemaa, keikkojen hekumaa sekä yksinäisyyden tärkeyttä pääkopan pystyssä pitämiseksi. Hän nostaa esille, miten elämänvaiheiden muutokset vaikuttavat ihmisen mielentilaan sekä kertoo tällaisen kriisin mielivaltaisesta prosessoinnista. Kärsimyksessä kärvistelystä tie seesteiseen elämään ei tapahdu ihan kädenkäänteessä.
Lauri sivuaa Elonkerjuun historiaa, kuvaten sitä osana elämäntaipaleestaan. Nina Hagen -maininta saa minut hymyilemään. Olen kulkenut nimenomaisesti Tähkän matkassa melkoisen polun: fanina, julkisuuskuvan tutkijana ja keikkafiilistelijänä. Lauri Tähkä on ollut minulle näinä vuosina nimenomaan Lauri Tähkä. Olen aina ollut hänen kanssaan tekemisissä hänen työnsä yhteydessä – nimmarijonoissa, puhelinhaastattelussa ja festivaalin bäkkärillä oman työni takia. Olen myös pitänyt selvänä, että vain lähimmät pääsevät hänen yksityiseen puoleensa. Lauri on ollut ammatissaan muutenkin tarkka yksityisyydestään. Siitä sanotaan vain välttämätön. Eipä tämäkään opus suuria paljastuksia tuo, ellei tyttärien lempinimiä yksityisyyden raottamiseksi tulkita.
”Tuntuu kuin saisin kasteen, kuin puhdistaisin yhden kerroksen eletystä elämästäni. Hartioiltani lähtee tulituhkaa ja murehia lastuina veteen. Seison paikallani järvessä, katselen vain. Luonto hengittää samaan tahtiin.”
Kirja on helppolukuinen. Laurilla on kyky vangita taiteensa seuraaja tässäkin lajissa. Hänen lauluistaankin tyypillinen virkistävin mielleyhtymin kuvaileva kerrontatapa pitää otteessaan ja antaa ajatuksille polttoainetta. Laurin tuskaisuuden kuvauksessa on jotain sellaista, jonka ymmärrän todella hyvin viime vuosien koettelemuksien jälkeen. Tunnistan tunteen, miten luontoon antautuessa sen voimat pyyhkäisevät pois hetkeksi huolet ja harmit virran viemiksi, tuulena taivaaseen. Voi vain antaa itsensä olla piskuisen pienenä maailman mailla osana isoa kokonaisuutta. Sitä jää vain tuijottamaan tähtitaivasta, järven laineita, kuuntelemaan lintujen laulua, tuulen huminaa. Sukellus järvessä tyynnyttää myrskyävän mielen.
”Menen viilentymään metsään, jossa kaikki on vaan paikallaan kuin taivas, maa, tähdet ja puu. Aina sieltä pois tullessaan on eheämpi. Hetken kokonaisempi. Yksinäisyys metsässä ja luonnossa on selkeää, seesteistä, levollista. Kaikki luonnon värit on kuin minun puolellani, mikään ei haraa vastaan. Mikään ei tule päälle. Kukaan ei yritä mitään. Sankka metsä hiljaa huohottavana on kädestä kiinni pitävä, melkein hengellinen. Silimä lepää ja mieli on sammaleen pehmeä, se vihreys, lintujen laulu, kaikki on niin kohdillaan, minä olen osa sitä.”
Kirjan kuvat ovat eläviä, taiteellisia ja lumoavia. Tunnistan niistä Tähkän visuaalisuuden, sommitelmallisuuden. Maalaukset ja piirrokset ovat herran omia, kuvat Emilia Ikäheimon käsialaa. Hän on osannut havainnollistaa Tähkän tarinaa hienosti kuvin. Muihin taideteoksiin silmät jämähtävät silmäilemään kuvitusta kuin taianomaista tuokiota tähtitaivaalla – samalla niin sysimustaa, mutta niin kaunista. Tummanpuhuvia, tuskaisan mustia. Anna mulle pala kirkkautta. Sitä haluan seurata. Olen selvinnyt voimia verottavasta vaiheesta. Haluan sen kirkkaan viiteen metriin näkyvän veden.
”Mistä tietää, että löysi takaisin? Uskaltaa taas ottaa rakkautta vastaan ja antaa sitä, tuntee empatiaa muita kohtaan, on armollisempi, saa unet takaisin, puhuu asioista, jotka kaihertaa mieltä, sulkee sellaiset ihmiset pois elämästä, jotka muistuttaa kirkasvetisen hopeakyljen sydäntä. Menee metsään, tekee 50 laulua, käy merellä, näkee muutakin kuin työnsä ja itsensä, saunoo avantouimareiden kanssa ja kuuntelee vanhaa kansaa. Pikku hiljaa Minä löytyy.”
Sitaatit Lauri Tähkän Äärille-kirjasta (Raikuli Production Oy, 2019)