Kun keikka vie mukanaan...

Olen taas saanut kokea, miten suuri voimaannuttava vaikutus konserteilla on. Varsinkin, kun konsertissa syntyy vuorovaikutus artistin ja yleisön välillä.

Viime viikonloppuna koin kaksi täysin erilaista konserttia: Ensimmäisen perjantaina 20.11.2015, jolloin  sain tanssia Helsingissä Kulttuuritalolla, eli tuttavallisemmin Kultsalla, Antti Tuiskun upeiden kappaleiden tahtiin. Lauantaina 21.11.2015 olikin sitten vuorossa klubikeikka Tähkän Laurin malliin Club Sorsanpesällä Seinäjoella. Molemmat konsertit ilmoitettiin loppuunmyydyksi.

Antti Tuiskun konsertti oli osa hänen Peto on irti -kiertuetta. Konsertti käsitti kaksi osaa väliajan kera.  Konserttisali oli jaettu seisoma- ja yläosan istumakatsomoihn. Jo heti ensimmäisen kappaleen, Peto on irti, aikana me seisomakatsomossa olevat tanssimme sydämemme kyllyydestä. Keinutaan-biisin aikana jokainen löysi itsestään J. Lon, pyllyt pyörivät vinhaa vauhtia. Ei kulunut aikaa, kun istumapaikoilla koettiin penkit turhiksi. Ensimmäinen osio käsitti En kommentoi -levyn biisejä ja Vain elämää -sarjasta tuttuja kipaleita. Väliajan jälkeen yleisö pääsi tunnelmoimaan myös Antin vanhemman tuotannon parissa. Olen kuullut, että hyvin tarkkaan suunniteltua tanssilla ryyditettävää konserttia pidetään eräällä tavalla teennäisenä ja robottimaisena näytöksenä, jossa artistin ja yleisön suhde jää hyvin etäiseksi. Tuisku kuitenkin osasi ottaa kontaktia yleisöön, niin lähiriveihin katsellaan kuin kauemmaksikin puheillaan. Hän oli vilpittömän tuntuisesti iloinen paikan täyttäneistä erilaisista ihmisryhmistä sekä osasi innostaa takaosaa mukaan menoon, niin että energia-aaltoa ja menoa säteili myös takaa eteen. Isoon konserttisaliin Antti loi myös intiimin tunnelman: tässä olemme vain me – artisti, tanssijat, bändi ja yleisö. Toisaalta konsertti oli suuren luokan konsertti isoine lavarakennelmineen ja asujen vaihtamisineen. Itseironiakin tuli esille banaanipuvuissa ja välispiikeissä.

Hyvän olon endorfiineja pörräsi kehoon lavalla ja yleisössä olevasta menosta niin paljon, että siihen oli tartuttava mukaan. Eikä meno voinut hyytyä. Tuntui, etten ikinä ole tanssinut niin, hymyillyt niin, huutanut niin ja laulanut niin kuin nyt. Aikaa ei ollut, eikä kelloa edes tajunnut katsoa. Lopun kruunasi viimeisenä, oikeutetusti, vedetty Hyökyaalto. Ei tällaisen vedon jälkeen voinut lähteä heti takaisin majapaikkaan, vaan olihan sitä vielä käytävä "kylillä".

Seuraavana aamuna fiilis oli vieläkin niin korkealla, että oli vaikea orientoitua toiseen keikkaan ja matkustamiseen. Perjantai-illan Tuiskun veto oli niin mannaa, että sen olisi halunnut jäädä viimeiseksi tälle vuodelle. Olin kuitenkin tullut ostaneeksi Tähkän keikalle ennakkolipun, sillä kyllähän herra olisi nähtävä, kun ihan ”nurkan taakse” saapui esiintymään. Ei muuta kuin nokka kohti lumen täyttämään Seinäjokea märästä Helsingin marraskuusta.

Klubikeikka on jo lähtökohdaltaan ihan erilainen kuin konserttisali tai vastaavan keikkapaikan konsertti. En edes muista milloin viimeksi olen eturivin artistia käynyt katsomassa klubilla, keikkapäiväkirjasta lunttaamalla voin sanoa sen olleen 2012 joulukuussa. Edellisiltaisen keikan vahvat tunnelmat vielä ajatuksissa, ahdas keikkapaikka, kännisiä ihmisiä tunkemassa eteen hinnalla millä hyvänsä ja vieressä olevan naisen vaarallisen oloisesti heiluva Laurin linnunpönttö eivät olleet omiaan nostamaan tunnelmaa mielessäni, vaikka Laurin kanssa katseemme pariin otteeseen kohtasivatkin. Viimeistään yhdistelmä Pitkät pellot – Juomaripoika sai tämän mimmin mukaan menoon. Sen verran paljon olen Laurin keikoilla käynyt, etten voi sanoa tämän olleen paras ilta Laurillekaan, vaikka valotelineellä kieppuikin. Tähkä on niin kokenut kettu artistina, että saa yleisön mukaansa, vaikka väkisin. Niin tälläkin kertaa. Vaikkei tämä keikka nyt ylläkään TOP 10:een keikkakokemusteni joukossa, edes Laurin keikoissa, olen silti onnellinen, että pääsin tuon keikan kokemaan. Tähkä saa minulla aina hymyn huulille ja mielellänihän minä mieken keikkakuntoa käyn seuraamassa, kun tutussa menossa on turvallista poistaa arjen taakat.

Keikkakokemusteni TOP kolmosessa tapahtui viime viikonlopun jäljiltä muutosta. Tuisku kiilasi Cheekin Ratinan stadionilla tehdyn paluukeikan ohi heittämällä perjantaina Kultsalla. Kärjessä on yhä Cheekin Olympiastadionin veto. Sitä ei hevillä paikaltansa voi saada. Toisaalta talvella odottaa kolme rap-kuninkaan jäähallivetoa ja suunnitelmissa on Provinssirockin 2016 perjantai, jolloin TOP kolmoseni tyypit heittävät pedon ja sokan irti ”naapurissa”.

Kaiken kokemani jälkeen voin sanoa, että keikalla on väliä. Sillä on voimaannuttava vaikutus, ja se innostaa. Mahtavaksi koettu keikka ei anna vain energiaa ja hyvää mieltä jaksaa arjen haasteet. Se antaa parhaimmillaan muistoja, jotka eivät lähde koskaan pois. Kun näitä keikkakokemuksia muistelee, kokee hyvän olon useasti. Silloin konsertti on ollut enemmän kuin lipunhinnan arvoinen. Se antaa vielä hyvää vuosien jälkeenkin.