Tähkän taival

Kuukausi sitten osallistuin Lauri Tähkän Linnut lentävät takaisin -konserttisalikiertueen Lahden Sibeliustalolla. Se oli kiertueen viimeinen. Muutama päivä myöhemmin siitä tuli Lauri Tähkän viimeinen konserttisalikeikka, kun Jarkko Tapani Suo lähetti julkisen kirjeen Lauri Tähkälle. 

 

Mietin pitkään, haluanko osallistua enää Lauri Tähkän keikalle, kun taustalla oli oikeudenkäynti. Oikeudenkäynti, jonka tulos oli aika ympäripyöreä. Toisaalta edellinen kokemani Tähkän keikka meni osaltani pieleen. Huonovointisuuden takia se jää ensimmäiseksi keikaksi, josta lähdin kesken pois. Hurmos jäi kokematta. En halunnut tämän jäävän viimeiseksi. Kuitenkaan en nähnyt tilaisuutta osallistua konserttisalikiertueelle. Olinhan kokouksessa lippujen tullessa myyntiin.

 

 

 

Kun tein aikoinaan pro gradua Lauri Tähkän edellisen bändin, Lauri Tähkä & Elonkerjuun, julkisuuskuvasta, pääsin haastattelemaan Lauri Tähkää, tai siis Jarkko Suota. Hän puhui silloin paljon visuaalisuuden merkityksestä sekä yleisön ja artistin välisestä kemiasta. Hän puhui myös siitä, että pitää herättää tunteita: positiivisia ja negatiivisia. Visuaalisuus, eloisat tunteet sekä kemia olivat läsnä Lahdessa. Vaikken olekaan mikään HD-fani, enkä ole mieltänyt itseäni enää gradun myötä edes faniksi, olen silti kokenut monia Laten keikkoja. Olen oppinut huomaamaan, milloin lavalla on rento, itsensä kanssa sinut oleva, hyvällä mielellä oleva artisti. Sitä kaikkea ja vieläpä vapaan oloinen Late oli lavalla 6. huhtikuuta 2024. Osin varmasti lopun helpotus huokui, mutta myös se keikkailun mukanaan tuoma varmuus. 

 

Konsertti alkoi lakanalla, jossa oli kuva Latesta yläkroppa paljaana kumarassa asennossa kädet kietoutuneena ristiin rinnan päällä. Samalla kuului kertomus, joka kertoi ajatuksia elämästä, synnystä ja kuolemasta, sodasta ja rauhasta. Vaikuttava monologi. Niin vaikuttava, että harmittelin, etten ollut sitä tajunnut nauhoittaa itselleni muistiin. Ensimmäinen kappale soitettiin oranssipunaisessa valossa, jossa esiintyjät näyttivät lintuverhoa vasten mustilta. Kuin James Bond -tunnarissa. Valoilla ja väreillä on ennenkin tunnelmia luotu Laurin konserteissa. Vaikuttavimmat kappaleet ovat rauhallisia, jossa Lauri laulaa ständin takana taustallaan musiikki, värivalot ja näyttävä taustalakana.

 

Lahdessa Lauri esitti itseään myös ikään kuin kulkurina kulkiessaan lavalla hattu päässään ja kolehtihaavi olallaan. Mielikuvilla on väliä. Tähkä osaa hyvin yhdistää eri kappaleet ja tunnelmat spiikeillään, joissa on paikoin vakavuutta, paikoin huumoria ja itseironiaa sekä tietenkin toisinaan laurismeja. Niitä Laurin ajatelmia, jotka välttämättä eivät ole sellaisenaan ihan loppuun asti mietittyjä. Kontekstista kuitenkin ymmärtää.

 

Ihastuin heti kappaleeseen Linnut lentävät takaisin, joka oli antanut kiertueelle nimen. Siinä on haikeutta, toivoa sekä väkevyyttä. Voimaa, elämänvoimaa. Lauri osaa pukea sanoiksi tunteet, elämänkohdat ja kietoa ne yhteen vertauskuvallisesti luontokokemuksiin. Vuodenajatkin ovat kappaleissa voimallisesti läsnä. 

 

 

Viimeisimmän kokemani keikan ja nyt Lahden keikan välissä elämässäni on sattunut ja tapahtunut paljon. Laurin lauluissa mennyttäkin muistellaan, on Poltetta ja Mattolaituria. Kuitenkin kappaleet, joissa puhutaan elämän eteenpäinmenosta ja sen käsittelystä, kuten Kaikella on tarkoitus, kolahtavat minuun nyt eniten. Laurin sanoma on kaiken jälkeen, että eteenpäin mennään hymyissä suin, kamppailut jätetään taakse ja hyväksytään mennyt sellaisena kuin se on ollut. Tulevaisuudelta toivoen. Kaikella on tarkoitus ja Linnut lentävät takaisin. Näissä juhlissa ei itketä sen alleviivasi – vieraina ovat rakkaus, toivo ja elämä. Nämä olivat jo läsnä Lahdessa, vaikkei vielä viimeisistä keikoista puhuttukaan.

 

Lauri Tähkä on jo niin pitkään kiertänyt Revohkan kanssa, että on nautittavaa katsoa Laten ja yksittäisten soittajien välistä kemiaa ja ilonpitoa. Ei toki ole voinut olla sattumaa, että Pastori Kääriäinen ja Milla Viljamaa ovat saaneet isoimman osuuden Tähkän rinnalla. Nyt Kääriäinen pääsi astumaan Tähkän paikalle esittäessään tekniikan yllätyksenä Kirkan Surun pyyhit silmistäni. Laurista näkyi, kuinka hän piti siitä, että kerrankin joku toinen on mikissä kiinni. Hänen ei tarvinnut olla valokeilassa.

 

Tähkällä on maneereja ja samoja tapoja tehdä tiettyjä asioita lavalla, silti kokemani keikat eivät ole olleet ikinä samanlaisia. Tietyllä tavalla myös aina odottaa joitain asioita: Kääriäisen kanssa soittamista, Millan kanssa musisoimista, yleisöön kontaktin ottamista ja yleisöön juoksemista. Joka kerta sitä jännittää saako Late tamburiinin kiinni, kun hän heittää sen kohti korkeuksia. 

 

Joka kerta tietää, että Lauri antaa kaikkensa. Silloinkin, jos jokin ärsyttää. Nyt hän oli vieläkin energisempi huokuessaan vapautta. Ikään kuin olisi palannut niihin keikkoihin, joissa yleisömäärät olivat pienempiä. Parasta, mikä Lahden konsertissa oli, oli Laurin aito ilo. Hän näytti onnelliselta. Parempaa keikkaa en olisi voinut toivoa.

 

 

Lauri Tähkä aloitti vain omalla nimellään esiintymisen ensimmäisen kiertueensa Polte-levyn myötä erottuaan Elonkerjuusta. Hän irrottautui samalla pohjammaan murteen kahleista. Näin Lauri Tähkä pääsi muuttamaan musiikillista tyyliään, artistiminäänsä ja kehittymään. Nahkarotsit ja -housut vaihtuivat tyylikkäisiin pukuihin. 

 

Olen vuosien saatossa puhunut monesti siitä, että artistiminän on oltava lähellä yksityistä minää, jotta artistin on helpompaa esiintyä artistiminän ”roolissa”. Ihmisen elämässä muutos on pysyvää, siksi on tärkeää myös muuttaa artistiminää ihmisen ”kasvaessa” ja kehittyessä sen takana. Artistiminä pohjautuu yksityisminään, mutta se on kerros jostain unelmasta ja astetta paremmasta. Jostain sellaisesta, joka voi tarjota Vau-elämyksen. 

 

Monesti artistibrändin yhteydessä unohdetaan ihminen siellä takana. Niin väkeväksi mielikuvat muodostuvat. Paljon on virrannut vettä Aurajoessa vuodesta 2011, niin on myös paljon tapahtunut Jarkko Suolle ja Lauri Tähkälle. Tähkä sanoi graduuni haastatellessani, että pitää herättää tunteita, muuten ei voi tarjota mitään. Tähkää on rakastettu, mutta myös vihattu. Tunteita on herännyt puolesta ja vastaan. Artistiminä on saanut kuraa päälleen, vaikka kiiltävääkin kunniaa on palkintojen myötä mukaan tullut.

 

 

Ensimmäisellä kiertueellaan pelkästään Lauri Tähkänä Laurilla oli pitkät, suorat, päätä myöten menevät hiukset, nyt viimeisellä muheva parta. Habitusta artistin on helppo muuttaa, mutta jos haluaa muuttaa musiikkityyliään tai tapaansa tehdä asioita, on muutettava enemmän, jopa vaihdettava bändiä tai nimeä. Mielikuvallisesti helpompaa ottaa etäisyyttä vanhaan. Näen tämän olleen osasyynä Jarkko Suon lähettämälle kirjeelle Lauri Tähkälle. Samalla hän toi esiin sen luodun Tähkän, joka on vain hänestä riippuvainen. 

 

Ilman Tähkää ei voisi olla nykyistä Suota. Ilman Jarkko Suota ei olisi ollut Lauri Tähkää. Lauri Tähkä on ollut olemassa neljännesvuosisadan. Se on tuonut mukanaan hyviä hetkiä, mutta myös huonoja kokemuksia. Vuodet kuluttivat Tähkän puhki. Nyt siitä reiästä pilkistää Jarkko Tapani Suo. Kuorineena Tähkän hartioiltaan, jättäneenä matkakumppaninsa kyyhöttämään kyyryyn. Suon matka omillaan on alussa. Kaiken alussa. Kaikki auki olevana, vapaana Tähkän painosta. Uudella nimellä, omalla nimellä. Uusin, vapain ajatuksin, vapaana luomaan mitä vain. 

 

Historia on silti mukana. Sen kertoo kirjeessä loppusanat neljän maantien haaras. Ne ovat kappaleesta Päivän salama, Lauri Tähkä & Elonkerjuun kolmannelta, Syntymähäjyt-albumilta: ”Mä oon kuin se omenapuu neljän maantien haaras”. Kuitenkaan historia ei enää sanele, tai artistibrändi Lauri Tähkä. Kahden mahtikeikan jälkeen ohjaksia pitelee Jarkko Tapani Suo. Ainakin niin kauan kuin Jarkko suo. Tähkähän on sanonut, ettei hän halua keikkailla kehäraakkina hamaan loppuun. Syksyn jälkeen tulee jälleen aika, jolloin artisti saa jännittää kuinka hänet otetaan uudessa tilanteessa vastaan, pysyvätkö vanhat fanit, tuleeko mukaan uusia kiertäjiä. 

 

Päällimmäisenä minulla on hyvät fiilikset menneestä – on tullut koettua upeita elämyksiä, mahtavia muistoja, kivoja kohtaamisia ja hersyviä hetkiä. Muistan ensimmäisen kohtaamisen Quttro-juhlissa, Millan kera Logomossa, kirjeen antamisen lavalle Kauhajoella, sydäneleen lavalta Vauhtiajoilla. Tunnen syvää kiitollisuutta kaikesta 16 vuoden ajalta. Jään odottamaan mitä syntyy kuoriutumisen jälkeen ja mihin se vie. Suolla selviämiseen vaaditaan paljon.

 

Kuvat olen ottanut puhelimeni kameralla riviltä 8 ja olen käsitellyt niitä näyttämään livenä koetun juuri sellaisena kuin se oli.