Värikäs Carmen

Kun joulukuussa kävin katsomassa Carmenin avoimia harjoituksia Vaasan kaupunginteatterissa, niin innostustuin. Se tekeminen oli jotain niin inspiroivaa, ja oopperasta tunsin saavani inspiraatiota ja energiaa, joten hankin näytökseen lipun. Viikko sitten lauantaina sain käsiini Ilkan koko sivun Carmen-käsittelyn, en tiennyt, mitä ajatella. Oliko kuukaudessa onnistuttu menemään aivan täysin päin Brinkkalaa? Oliko teokselle käynyt kuten sadun hiirelle ommellessaan kisalle takkia? Kuulemani mukaan myös moni oopperaan tuolle illalle lipun ostanut oli ollut yhtä hämillään, jopa kiukuissaan. Olipa peräti pohdittu, että kannattaako edes aikaa mennä kuluttamaan teatterin penkille. Tosin kantautui tietooni kuitenkin, että Carmenista oli pitänyt lajille vihkiytynyt harrastaja. Ehkä siis oli toivoa.

Nyt viikonloppuna koitti sitten vihdoin aika, jolloin pääsin kokemaan Vaasan kaupunginteatterin ja alueen yhteistyötahojen Carmen-oopperan vuosimallia 2019. Carmenin tarinaan kuuluvat rakkaus, tasa-arvo ja vapaus. Georges Bizet’n ooppera perustuu Prosper Mériméen pienoisromaaniin. Sen kantaesitys on ollut 1875. Carmen on täynnä klassikkoaarioita, joista merkityksellisemmät lauletaan Vaasan versiossa ranskaksi. Muina kielinä täysin kaksikielisen kaupungin esityksessä ovat luonnollisesti suomi ja ruotsi.

Bizet on kirjoittanut käsiohjelman mukaan teoksestaan, että ”olen säveltänyt oopperan, joka tulvii väriä ja melodiaa”. Sitä Carmen todellakin on. Oikeastaan kolme väriä vievät katsojan tunnelmasta toiseen. Ensinnäkin tehdasmaisissa teatterin lavasteissa ja puvuissa oleva sininen viittaa mielestäni teoksen tasa-arvon teemaan ja työläisyyteen, kylmään ja karuun elämään. Toisena värinä on espanjaan sijoittuvaan tarinaan hyvin sopiva tulen oranssi, joka sykkii Sevilla-baarin seinissä ja Carmenin puvussa intohimosta vapauteen ja elämään. Kolmantena värinä on rakkauden ja veren väri punainen, joka hehkuu niin punaisessa matossa, fanien paidoissa, taustaseinässä kuin ruusukimpussa.

Carmen on mustalaisnainen, joka viettelee sotilaan, esiintyy baarissa, rakastuu elokuvatähteen ja taistelee tasa-arvon puolesta. Hän oli aikakaudellaan liian vapaa, ja siksi vaarallisena koettu nainen. Teoksen vastaanotto onkin ollut aikoinaan niin ristiriitainen, että lehdistö vaati esitysten kieltämistä alaikäisiltä moraalisiin seikkoihin vedoten, kertoo käsiohjelma. Vaikka tasa-arvo onkin vuosisatojen saatossa mennyt eteenpäin kuin myös jopa naisten asema, niin lehdistön valta puuttua negatiivisesti teosten esittämisiin ei näytä olevan muuttunut. Ilkan kriitikot eivät juuri löytäneet Vaasan Carmenista mitään myönteistä sanottavaa 12. tammikuuta 2019 Kulttuuri-sivuillaan. Parissa arvostelussa kritisoitiin niin tulkinta, aikatasot, #metoo-repliikit, visuaaliset elementit kuin kolmekielisyys. Kriitikot ottivat asiakseen myös antaa negatiivisen leiman päähenkilön intohimoisuuden asteeseen, ja sitä myöten myös ohjaukseen, päänäyttelijöiden väliseen kemiaan ja mezzosopraanon ääneen. Lopuksi jopa vihjattiin teoksen olevan tylsä, mitä se ei todellakaan ole.

Mielestäni aikatasoilla pysyi hyvin perillä, olihan ne tuotu selkeästi esiin puvustuksen, värityksen ja repliikkien kautta. Sain tulkinnasta irti niin Carmenin vapaudenkaipuun, Don Josén rakkauden voiman kuin Micaëlan arkuuden ja huolen suuruuden kuin ihmisten ajattoman elämännälän. Metoo-viittaus oli toisaalta oikealla paikallaan, kun ajatuksissa oli saada tasa-arvojulistusta enteenpäin naisellisin keinoin, eikä se nyt käynyt taustatanssija-laulajalle, kun olisi pitänyt viedä huomio hametta ylös nostamalla. Toisaalta teos nauroi itse itselleen viittauksella tuoden esille tiedostuneisuuden viittauksesta pahoittamisen mahdollisuudesta jo seuraavassa repliikissä: Eihän nyt epookkinäytelmään voi laittaa meetootä! Mielestäni aikatasoisuus kertoi siitä, että jokaisella aikakaudella on omat kamppailunsa näiden kolmen teeman parissa, joiden ympärillä Carmen pyörii. Esimerkiksi yhä edelleenkin itsenäinen, parisuhdestatusta vailla oleva nainen nähdään jotenkin vaarallisena. Parisuhteessa olevan miehen kanssa ystävyyttä pidetään suurena rikkeenä. Työnantajalle sinkku on hyvä työntekijä, kun voi olla töissä lähes koska vaan, mutta työnhakijana riski. Tosin en nyt vapauden takia lähtisi kuolemaan itseäni tuomitsemaan.

Visuaaliset elementit korostivat teemoja, kuvasivat eri aikakausia, paikkoja, universaaliutta ja elävöittivät sitä tunnetta, jota kulloinkin käsiteltiin. Sevillan baarin oranssisuus, pukujen väriloisto ja röyhelöhelmat veivät minut oikeasti Espanjaan. Elokuvan juhla oli kuin Oscar-gaala punaisine mattoineen, tiedotusvälineiden edustajineen, fanijoukkoineen ja yleisöineen sekä tähtineen. Se kuvasi myös hyvin tätä aikakautta, jossa faniselfiet tähden kanssa ovat haluttuja, media on uteliaana läsnä joka paikassa, ja samaa sukupuolta olevat pariskunnat eivät piilottele suhdettaan. Puvustuksessa oli huomioitu myös miten taidepuolen edustajat venyttävät pukukoodia tänä päivänä.

Kolmekielisyys on minun mielestäni luontevaa, kun ajatellaan millaisessa kaupungissa teos esitetään. Klassikkoaariat ovat koskemattomia, alkuperäisiä. Ruotsin ja suomen käyttö eivät sekoittaneet tarinan seuraamista, sillä näiden kielien käyttö liittyi tiettyjen henkilöiden välisiin kommunikaatioon tai toisti sanomaa kielen vaihdolla. Itse toki ymmärrän molempia kotimaisia. Lisäksi lavan yläpuolella kulkee tekstitys, mutta kyllähän nyt itse eläytymisestä, liikkeistä ja tunnevoimasta saa jo paljon käsitystä, mitä kohtauksessa tapahtuu.

Jälkeenpäin en voi ymmärtää ollenkaan Ilkan toimittajien kielteistä sävyä. Ihan kuin he olisivat kertoneet eri esityksestä. Mietin jopa, mikä on noinkin valtavan median vastuu. Se lyttää lähes kokonaan suuresti panostetun teoksen, joka on monien yhteistyötahojen voimin, kahden kuoron, orkesterin ja esiintyjien sekä muiden taustalla toimivien satsaus, unohtamatta puvustuksen toteuttamaa yli 200 asun kokonaisuutta. Se on teos, joka on tarkoitettu koko Pohjanmaalle koettavaksi, ei vain vaasalaisille. Se myös tuo matkailullisesti kaupunkiin ja maakuntaan euroja, mahdollisesti myös Ilkankin maakuntaan. Pitääkö kriitikoiden ylipäätään aina löytää ne negatiivisemmat kulmat asioihin? Miksei teoksista voida löytää mieluummin myönteisiä asioita. Mutta niinhän se on musiikinkin parissa: kriitikot narisevat, kansa rakastaa.

Vaikka klassikko onkin klassikko, ei se tarkoita sitä, etteikö siitä voisi tehdä uutta tulkintaa, antaa sille uusia mahdollisuuksia kuvata asioita. Enemmän minä näin penkeillä kaljuuntuneita harmaapäitä, elämää nähneitä kasvoja ja vuosien kokemusta oopperayleisöstä. Onneksi näin myös lapsiperheitä, nuoria aikuisia ja keski-ikäisiä ystäväporukoita. Kuulin sekä suomea ja ruotsia, mikä on sinällään harvinaista, sillä Vaasassa ei juurikaan kielimuurit ylittäviä yhteiskokemuksia kahden kieliryhmän edustajille ole. Suomenkielisillä on oma teatterinsa ja ruotsinkielisillä omansa.

Kun olin takkijonossa numerolappu kourassa, oli hyvä kuunnella ihmisten ajatuksia teoksesta. Kaksi vanhempaa rouvaa ottivat aiheeksi teoksen toteutuksen. ”Alkuperäiskirjoittaja varmaan pyörisi haudassaan, jos näkisi!”. Toisaalta he totesivat, että kyllähän jokainen aikakausi kaipaa klassikoistakin oman tulkintansa. He tulivat siihen tulokseen, ettei metoo-viittaus ollut liioiteltu, ja teoskin hyvä omana itsenäisenä teoksenaan. Niin, tarvitseeko aina tulkita massiivisia teoksia suhteessa toisiinsa tai eri aikakausien teoksiin. Eihän tämä mikään Irma Rewellin Carmen ollut, mutta tämä on 2020-luvun Carmen. Kokemisen arvoinen ooppera. Saavuttaa varmasti monipuolisemmin yleisöä breakdance-tanssikuvioiden, kolmikielisyyden ja aikatasojen vaihteluiden ansiosta kuin alkuperäiselle tekstille uskollinen teos voisi.